howthetimepassedaway

Syömishäiriöt. Se oli tänään meidän aiheena terveysopin tunnilla. Mä jo ennen tuntia aloin selailemaan tekemättä jääneitä läksyjä ja uppouduin kerrankin tuohon kurssi kirjaan melko perinpohjaisesti. Mä oikeasti ihan yllätyin, että jopa mulla, joka pidän itseäni terveenä ja normaalina, on luultavasti ainakin jonkin asteen syömishäiriö.

Rupesin ihan tosissani miettiin tätä mun touhua, jotenkin mun silmät avautu tänään todellisuudelle. Oli jotenkin ahdistavaa kuunnella opettajan puhuvan eri tyypin syömishäiriöistä, sillä tajusin mullakin olevan taipumusta ajatella kuten oikeasti sairaana olevat ihmiset. Mä en nyt todellakaan aio kerätä kenenkään sääliä, ehei, enkä sääli itseänikään tai mitään, mutta tämä aihe tuntui sopivalta ottaa esille jopa täällä blogissa. Yleensä ihmiset nauravat jos mä sanon että voin syödä vaikka kuinka paljon, ja sitten taas voin pitää tiukan paaston. Toi on totta, sillä mä nauran jopa itselleni kun puhun, niin ettei ihmiset ottais mua vakavasti.

Omasta mielestäni mä oon ihan terveen oloinen/näköinen kaikinpuolin. Tänään kun luin syömishäiriöistä, tajusin ettei se aina ole vain anorexiaa tai bulimiaa sairastavia tyyppejä jotka siihen kategoriaan lasketaan. Sinne listataan myös ihmiset jotka ajattelevat jatkuvasti ruokaa, mitä ruokaa, mihin aikaa voi syödä, mikä on sopivaa mikä ei, niin kauan että ruoka jumittautuu aivoihin niin lujasti että kaikki ajatukset pyörivät vain ruuassa. Mulle tää on arkipäivää - mä mietin jo edellis iltana valmiiksi mun aamupalan, laadin seuraavan päivän välipalan ja illallisen mielessäni. Paljonko sitä ja tätä voin syödä, syönkö nyt varmasti vaihtelevasti ja tarpeeksi vaiko liian vähän. Voinko syödä sellaista ruokaa jos en tänään mene lenkille tai treenaa, vai pitääkö mun tyytyä puuroon tai soppaan? Siksi toi kurssi kirja ja opettajan puheet sai mun silmät auki tänään. Hei haloo, tätähän tää mun elämä on ollut viimeiset puoli vuotta, vähintään. Mä keskityn liian paljon ruokaan, sen mä myönnän nyt. Tää ajattelu tapa on tullut jo niin tavaksi, etten mä edes ollut tullut ajatelleeksi että toi vois olla jonkin asteen syömishäiriö, tai sellaiseen viittaava. Onhan se totta että oon keksittynyt aika paljon mun painoon ja liikuntaan. Ja mä pidän edelleen itseäni 'löllönä' tai hieman 'pulleana.' En mä ole, mutta joka aamu kun mä katson peiliin, niin joo, mitä mä nään? tän mun ihanan mahan, jonka haluaisin veke. Sitten tulee kauhea angsti et lenkille lenkille lenkille, syö porkkanaa.

Sitten se toinen häiriö. Mulle tulee sellaisia jaksoja jona mä pärjään loistavasti ja ruokavalio pysyy hyvänä ja tasaisena, syön kaikkea ja monipuolisesti, en liikaa, en liian vähän. Mutta jonkin ajan kuluttua kaikki romahtaa. Mä alan ahmimaan. Eikä tässä nyt oo kyse mistään pienestä ahmimisesta. Mä voin hyvin vetästä vaikka kuinka paljon ruokaa ja päälle kilon karkkia tai muuta makeaa, ja sen jälkeen on tosi huono olo sekä fyysisesti että psyykkisesti. Tää on tapahtunut jo muutaman kerran ja ruoka on aina ollut mun heikkous ja tulee aina olemaan. Ällö putken jälkeen voin olla taas kaksi viikkoa super food linjalla, popsia ruokaa kuin mikäkin jänönen tai urheilija, ja sitten alkaa taas sama rumba alusta. Haluaisin vain pystyä tasapainoittamaan sen itselleni oikein. Tää vain tuntuu välillä niin hankalalta. Sen jälkeen kun oon laihtunut viime vuodesta sen yli 25 kiloa, ja kokenut rajun painonpudotuksen, on paineet sen kun kasvaneet pyrkimällä elämään yhä terveellisemmin ja treenammalla enemmän yms yms. Mulla taitaa oikeasti olla ongelma itseni kanssa. Mistään muusta ei tänä päivänä puhutakkaan kun painonhallinasta, laihdutuksesta, treenaamisesta, ruokavaliosta, proteiineista ja ulkonäöstä. En ihmettele yhtään että maailmassa on monia jotka kärsivät näistä ongelmista, sillä ulkomaailma antaa meille väärennetyn kuvan ihmis ihanteesta. FUCK THAT SHIT!